Shine On – Pikainen historian tunti lakkauksesta

Myönnetään: valitsemme kitaran sen näyttävyyden perusteella. Jotkut sanovat “älä tuomitse kirjaa kansien perusteella”, mutta miten voisit olla valitsematta sitä Stratoa Tobacco Sunburstilla? Se on kuin olisi lapsi karkkikaupassa… ensimmäinen viehätys on sen väri tai sen pakkauksen väri.

Kitarabrändi ei olisi niin menestynyt jos se valmistaisi kaikki kitaransa ilman maalausta tai lakkausta. Meillä kaikilla on erilainen maku, joka kulkee uniikin persoonallisuutemme vierellä, joten kitaran ulkonäön pitäisi sopia soittajan persoonallisuuteen. On tietenkin trendejä, jotka tulevat ja menevät. Tässä artikkelissa käymme läpi historian suosituimpia maalaus- ja lakkausprosesseja. Nauti tästä silmäkarkista!

 ?

Soittimien pintakäsittelyt vuosisatojen ajan

Kun on kyse soittimista, mikään ei ole niin legendaarista ja myyttistä kuin pintakäsittely. Huhut kertovat, että legendaarisen viulunrakentaja Antonio Stradivarin superkalliit viulut kuulostavat niin hyvältä ainoastaan niiden lakan ansiosta, joka on valmistettu salaisista luonnollisista aineksista. Tutkijat ovat erimieltä siitä, että jokin tietty maali voisi parantaa soittimen soundia. Se kuitenkin tiedetään, että mikä tahansa maali voi heikentää soundia jos sitä käytetään liikaa.

Klaus Heffler Infinity Master Violin 4:4

Periaatteessa on olemassa kahta maalityyppiä: Toinen tyyppi sisältää liuottimia sekä kemiallisesti kovettuvia pinnoitteita, jotka normaalisti sekoitetaan kahdesta komponentista suoraan ennen prosessointia. Ensimmäinen ryhmä sisältää sellakkaa ja nitrolakkaa – tässä liuottimet höyrystyvät ja jättävät jälkeensä lakkapinnan. Toinen ryhmä sisältää polyesteripinnoitteita, jotka kuivuvat sitä mukaa kun niitä levitetään.

Pintakäsittelyssä on yleensä 3-kerroksinen rakenne. Ensin soittimen raakaan puupohjaan levitetään pohjustusaine, jonka tehtävänä on sulkea puun kolot ja varmistaa sileä pinta. Tämä vaihe on erityisen tärkeä silloin kun käytetään huokoista puuta, kuten vaikkapa saarnia tai ruusupuuta. Muuten valtava määrä tätä arvokasta lakkaa katoaa näkymättömiin puun sisään. Pohjustusaine sisältää kiintoainetta, joka täyttää puun aukot tai se voi olla myös nopeasti kuivuva muovi ilman liuotetta, joka imeytyy tuskin ollenkaan.

Paras esimerkki tästä on pahamaineinen “Fullerplast“, joka on nopeasti kuivuva ratkaisu, jolla Fender aloitti kitaroidensa pinnan pohjustuksen joskus 60-luvulla.

Varsinainen lakka, joka voi sisältää myös väripigmenttejä, lisätään pohja-aineen päälle. Tässä tapauksessa ja erityisesti silloin jos soitin lakataan usealla värillä (sunburst esimerkiksi), lopuksi päälle levitetään kirkas lakka, joka sitten kiillotetaan kiiltäväksi.

Fender AM Pro Strat LH MN 3TS – sunburst high gloss

Mutta mikä on maalin tarkoitus? Onko se todella tarpeen? No, sillä on 3 tarkoitusta:

1. Se on suunniteltu suojaamaan puuta kosteudelta, lialta sekä fyysiseltä/mekaaniselta vahingolta.
2. Sen pitäisi ehkä vaikuttaa soundiin positiivisesti, mutta ei todellakaan negatiivisesti.
3. Se tekee soittimesta kauniin (toivottavasti) ja viehättävämmän ostajalle. Brändäys ja markkinointi on tärkeää! ?

Suojaus on ehkä kaikista tärkein asia. Muutama sata vuotta sitten käytettiin vihannesöljyjä, jotka kovettuivat niiden reagoidessa hapen ja tiettyjen lisäaineiden kanssa. Stradivarius-viulut (ja muutama hänen tekemä kitara) ovat myös todennäköisesti päällystetty tällaisilla öljylakoilla.

Öljylakka muodostaa kovan pinnan ja aksentoi kevyen puun syitä optimaalisesti, erityisesti “flamed maple” puussa, jonka syyt kasvavat vinoon muodostaen liekkimäisiä kuvioita. Kunpa sen kuivuminen vaan ei kestäisi niin älyttömän kauan…

Harley Benton TE-52 NA Vintage – Flamed Maple

Tämä on nopeampaa muilla perinteisillä maalityypeillä: Sellakka on hartsia, jota Kerria lacca –hyönteisnaaras erittää munakoteloidensa suojaksi (oikeasti se on kakkaa). Se kuivuu erittäin nopeasti, mutta vain pieni määrä lakkaa jää puuhun jokaisella kerralla. Onnistunut kiiltävä pinta sellakalla vaatii kokemusta sekä runsaasti aikaa. Teolliseen tuotantoon tämä on liian monimutkaista, mutta silti vielä tänäkin päivänä parhaat konserttikitarat on päällystetty sellakalla!

Hanika HE-Lattice Sellakka High Gloss -pinnalla

1920-luvulla DuPont loi perustan modernille maalaustyölle nitromaalin kehityksellä (tunnettu myös nimellä nitroselluloosalakka) ja alkydipinnoitteet kehitettiin pian sen jälkeen. Näillä maaleilla on kaikki mitä niitä edeltävillä maaleilla ei ollut: ne on helppo ruiskuttaa, ne kuivuvat nopeasti ja ne voidaan kiillottaa todella kiiltäväksi. Kitaratehtaat vaihtoivatkin nitromaaleihin nopeasti niiden esittelyn jälkeen, koska niiden edut olivat perusteelliseen sellakkakäsittelyprosessiin verrattuna paljon paremmat.

Kitaratehtailun pioneerille ja nousukas Fenderille tämä kehitys oli juuri oikea. Yht’äkkiä ennennäkemättömät värit olivat mahdollisia vaikka parhaiten myyvä sähkökitaraväri on silti musta ?. Ja joka kaudella tuli uusia värejä, koska kitaravalmistajat oikeastaan vain seurasivat autoteollisuuden menestyviä trendejä. Tasan samat Fenderin kitaroiden erikoispinnat vuosilta 1950-1960 löytyvät myös samojen vuosien Chevroleteista, Buickeista, Cadillaceista ja Corvetteista!

Seafoam Green

(Fender AM Pro Tele MN MYS)

Täältä löydät paljon muita esimerkkejä identtisistä auto- ja kitarapinnoitteista (klikkaa tästä).

Ainakin kitarafanien näkökulmasta asia olisi voinut jäädäkin niin. Mutta kaikki teollisuuden alathan yrittävät nostaa voittojaan. Tämä johti polyesteri– ja polyuretaanipohjaisten pinnoitteiden kehittämiseen, joita voidaan prosessoida vielä nopeammin. Tämä optimointi karkasi kuitenkin käsistä erityisesti 70-luvulla. Perinteiset valmistajat, kuten Gibson tai Martin pysyivät ja pysyvät edelleen nitrolakassa – ainakin mitä me siitä tiedämme, koska nämä valmistajat pitävät tarkan reseptin lakastaan lukkojen takana (huippusalaista settiä!).

Gibson Les Paul Tribute 2018 SG nitrolakattuna

Jakautunut maailma

Kitaramaailma on vielä tänäkin päivänä jakautunut. Toisaalla valmistajat vannovat modernin pinnoitteen nimeen. Nämä ovat polyuretaani– tai polyesteripohjaisia ja ne levitetään soittimeen elektrostaattisessa spraymaalausprosessissa maalin hukka minimoiden ja pinta kovetetaan UV-valon alla minuutissa. Kauko-Idän valmistajat eivät ole ainoita, jotka vannovat sen nimeen vaan myös esimerkiksi Fender maalaa monet soittimensa niin. Jopa korkealuokkainen akustisia kitaroita valmistava Taylor käyttää tätä tekniikkaa, koska sillä on mahdollista saavuttaa 0,01 mm paksuinen lakkakerros.

Taylor Custom #10140 Grand Auditorium

Martin ja Gibson taas luottavat perinteiseen nitrolakkaan suoraan taloudellisesta näkökulmasta, koska sisäpiiriläiset, harrastelijat ja fanit kokevat yhä nitrolakan olevan optimaalinen pinnoite kitaralle. On kuitenkin yksi ero: ympäristösyistä maalit eivät enää saa sisältää niin monia liuottimia kuin ennen ?. Joten on totta, että kitarat eivät enää ole niin kuin ennen.

Martin Guitars 000-28EC

Jotkut pitävät “vanhoista”…

On yksi trendi, jota emme voi jättää mainitsematta: kuluttaminen. Instrumenttia kohdellaan niin, että se olisi ollut tien päällä useita vuosia. Asiantuntijat ovat niin kokeneita, että he voivat tuottaa uskottavan 50-vuotiaan efektin kitaran tai basson pintaan halusit sen sitten näyttävän lähes soittamattomalta tai rankasti pahoinpidellyltä huonoimmalla (tai parhaimmalla) rock n’ roll tavalla…

He käyttävät hiekkapaperia, sprayta ja jopa erityisiä avainnippuja naarmuttaakseen soittimia. Se ei tee kitarasta yhtään sen parempaa, mutta ei se sitä vahingoitakkaan. Ja muusikko, joka tykkää tästä kulutetusta lookista inspiroituu todennäköisesti enemmän soittamaan sillä. Ja sehän on se perimmäinen tarkoitus.

Katso joitakin kulutettuja soittimia ja tarvikkeita kaupassamme (klikkaa tästä).

Päätelmä

Kysymys kuitenkin kuuluu: mikä pinnoite on oikeasti paras? Onko se nitrolakka, moderni maalausprosessi vai onko vanha vihannesöljytemppu tarpeeksi? Tämä on loppupäässä makukysymys, kuten soundi itsessään. Paras on se mikä miellyttää soittajaa eniten! ?

Tämä on se!

Mikä on unelmiesi lakka- tai maalipinta? Ja missä soittimessa? Kerro se meille kommentoimalla tänne tai Facebook postaukseen. ✍

Tommi aloitti rumpujen soiton 12 vuoden iässä. Hän tykkää myös soittaa "iltanuotiokitaraa" ja nauttii kaikesta musiikista avoimin mielin. Groovaus ja fiilis on Tommille tärkeintä.

Näytä kaikki Tommin blogipostaukset